Minä olen kevätihminen. Nautin keväästä suunnattomasti. Jos osaatte kuvitella erään musikaalin kohtauksen, jossa nainen kulkee laulaen pellon poikki kädet levällään, niin osaatte kuvitella minut keväthuumassani. Tosin minä en laula, enkä levittele käsiäni.
Minä hymyilen kävellessäni ulkona. Se saattaa hämmentää vastaantulijoita, en osaa sanoa, koska keskityn niin kovasti katselemaan luonnon heräämistä. Minä haistelen sulavan maan tuoksua siellä, missä se tuoksu on miellyttävää ja minä tarkastan puiden oksia, joko niissä näkyisi silmuja ja alkavaa vehreyttä. Ah, kevättä.
Mutta mies. Hänelle kevät on ihan toisenlainen vuodenaika. Se on tukkoisuutta ja aivastelua. Korvissa kohisee ja on vaikeaa ajatella. Keväällä luonto tuntuu hyökkäävän häntä vastaan. Allergikkona hänellä on kovat ajat, eikä niitä oireita helpota lainkaan kevätriemussaan hyppelevä vaimo.
Hänen kärsimyksensä hillitsee riemuani. Kuinka kukaan voisi iloita rakkaansa kärsiessä?
Mutta silti. Ah, kevättä.
