Minua varoitettiin, että jonain päivänä se tulisi. Mutta varoituksesta kului viikkoja, kuukausia. Ja minä unohdin odottaa sitä. Eilen se tuli. Tekstiviestinä. Täti on kuollut.
Sen ei olisi pitänyt päästä yllättämään. Täti oli jo iäkäs ja sairas. Viimeisen vuotensa aikana hän ei ollut enää juurikaan henkisesti paikalla. Yksinkertaisesti sanoen, oli hänen aikansa lähteä.
Tiedän sen ja voin hyväksyä sen. Suru on kuitenkin läsnä. Tämä on minulle isoäidin veroinen menetys. Me emme tapaa enää. Ei tule enempää yhteisiä muistoja. Hän ei koskaan näe poikaani.
Minä annan hänen mennä, en voi muutakaan. Suren nyt suruni. Sitten aion iloita: minähän olen ollut suorastaan etuoikeutettu, kun hän on ollut osa elämääni. Kiitos yhteisistä hetkistä. Sydämessäni on monta kullanarvoista muistoa vaalittavana. Ensin minun on vain saatava itkeä.
