Pienestä pitäen olen miettinyt, mitä minä mahdan tehdä sitten kun olen aikuinen. Jossain vaiheessa pikkutyttönä haaveilin työstä pankkivirkailijana, koska he näyttivät tyylikkäiltä ja älykkäiltä, ja erityisesti koska jostain syystä luulin heidän tienaavan paljon rahaa. Rahalla olisin ostanut vaatteita ja käynyt hienoissa paikoissa. Kasvaessani työunelmani muuttuivat järkevämpään suuntaan. Haaveilin toki hölmöistäkin ammateista, mutta ainakin perusteluni olivat järkevämpiä. Aina kuitenkin ajattelin, että tekisin töitä, enkä jäisi kotiin.
Niin se elämä muuttuu. Nyt meillä ollaan ankarasti miettimässä parasta ratkaisua juuri meidän perheelle. Vielä raskaana ollessani olin täysin varma, että vanhempainvapaan jälkeen aloittaisin työnhaun ja työllistäisin itseni niin nopeasti kuin suinkin pystyisin. Mutta mitä lähemmäksi vanhempainvapaan loppuminen on tullut, sitä enemmän olen alkanut horjumaan. Osa minusta ei todellakaan ole valmis jättämään lasta hoitoon ja lähtemään töihin. Rehellisesti sanoen iso osa haluaisi jäädä vielä hoitamaan poikaa.
Mieskin on kahden vaiheilla. Kaikissa vaihtoehdoissa on puolensa. Kotihoidontuki on pieni, ja sen lisäksi töihin menoni lykkääntyisi. Se väistämättä vaikuttaisi eläkkeeseeni, joka muutenkin jää pieneksi, ellen sitten löydä poikkeuksellisen hyvää työpaikkaa. Mies on puhunut, että jäisi mielellään koti-isäksi, erityisesti koska inhoaa työtään ja rakastaa poikaansa, mutta toisaalta hänellä on nyt toistaiseksi voimassa oleva työsopimus ja uudelleen työllistyminen hänen kohdallaan olisi melkeinpä vaikeampaa kuin minun.
Jos menemme molemmat töihin, poika pitäisi viedä hoitoon, eikä hän ole siihen vielä valmis. Poika on nyt vaiheessa, jossa en voi poistua huoneesta ilman häntä. Se todennäköisesti menee ohi ennen vanhempainvapaan päättymistä, mutta saa minut hieman epäröimään hoitoon laittamista jo nyt. Varsinkin, koska päiväkotien tilanne on alkanut huolettamaan minua. Vasta leikkauspuheiden myötä tulin ottaneeksi selvää, millaista Suomen päiväkodeissa nykyisin on. Mikähän minun aivoissani sai minut luulemaan, ettei tilanne olisi mainittavasti muuttunut omien päiväkotivuosieni jälkeen? Uskon kyllä, että henkilökunta on pääasiassa työnsäosaavaa ja työhönsä sopivaa. Huolettaa kuitenkin se kiire ja resurssien pienuus siellä. Luultavasti haluni hoitaa poikaa vielä kotona saa päiväkotien tilanteen tuntumaan huolestuttavammalta kuin onkaan, vielä.
Mikä on paras ratkaisu juuri meille? Pojan etu on tärkein, se on selvää, mutta on ajateltava myös omaa ja koko perheen etua pitkällä tähtäimellä. Osa-aikatyö saattaisi olla todella hyvä vaihtoehto, mutta jos ilmoittaudun työttömäksi, minun on otettava täyspäiväinen työ vastaan, mikäli sellaista tarjotaan, vaikka se olisi poikani etujen vastaista. Pitänee ottaa yhteyttä työkkäriin ja selviteltävä realistisia vaihtoehtoja ennen kuin päätös on tehtävä.
