Tässä eräänä päivänä olin työntelemässä poikaa vaunuissaan, kuten monena muunakin päivänä. Tuona päivänä kuitenkin ajoi ohitseni teinikuski kavereineen, jonka mielestä oli hauskaa yrittää säikäyttää jalankulkijoita huutamalla ikkunasta AARgh! (tms.) niin lujaa kuin nuorista keuhkoista lähtee. En tuolla kertaa mainittavasti hätkähtänyt. Poika ei ohiajavasta autosta kajautettuun karjahdukseen herännyt, tai edes värähtänyt.
Se toi mieleeni kuitenkin toisen tapauksen parin vuoden takaa.
Olimme Miehen kanssa olleet naimisissa reilun vuoden verran. Ja minulla oli (tuolloinkin) elämäntapojen parannusprojekti meneillään. Olin kannustukseksi hankkinut itselleni kirpparilta uudet ulkoiluvaatteet, joissa lähdin ulkoilemaan. Mies tuli mukaan treenaajakseni.
Emme olleet kävelleet pitkääkään matkaa, kun takaatulevasta autosta aivan yllättäen joku takapenkiltä työnsi päänsä ulos ikkunasta ja huusi jotain, minkä tulkitsin tarkoittavan itseään myyvää naista. Ihan varma en ollut, mutta äänen vihainen, katkera ja juopunut sävy viittasi vahvasti siihen suuntaan. Säikähdin sen verran, että hyppäsin puolisen metriä ilmaan ja laskeuduttuani tarrasin mieheen kiinni. Hänkin säpsähti huutoa.
Sitten tulin vihaiseksi ja kiihdytin askeleitani, jotta voisin vähintäänkin näyttää pari rumempaa käsimerkkiä liikennevaloihin pysähtyneelle autolle (ja sen matkustajille). En kuitenkaan ehtinyt, kun auto jo renkaat ulvoen pakeni valojen muututtua vihreiksi. En nähnyt ja kuullut heistä enää koskaan tuon jälkeen.
Me tulimme miehen kanssa yhdessä siihen tulokseen, että huutaja oli erehtynyt henkilöstä. Ja päissään oli reagoinut sopivaksi katsomallaan tavalla, kun oli luullut itselleen tärkeän tytön kävelevän jonkun vieraan miehen kanssa. Ja kun oli tajunnut erehdyksensä, paettiin tilannetta. Miehen osalta asiaa ei tarvinnut enempää käsitellä. Minua tämä vaivasi kauan.
Mietin kenen vaatteita olin ostanut kirpparilta, enkä enää voinut käyttää ostamaani takkia. Ei sillä, että myyjä olisi välttämättä huono ihminen, en tiedä hänestä mitään, en vaan halunnut enää kuulla toiselle tarkoitettuja huutoja, ja takkia käyttäessäni olin jatkuvasti niskakarvat pystyssä. Todella rentouttavaa ulkoilua...
Mietin myös, että entä jos minun ja miehen suhde ei olisikaan vakaalla pohjalla. Tuo satunnainen huuto olisi pahimmassa tapauksessa voinut kylvää melkoisen epäilyksen siemenen mieheni mieleen. Enkä olisi voinut asialle mitään. Onneksi asiat meidän tapauksessamme oli hyvin, eikä miehelle tullut mieleenkään muu vaihtoehto kuin että huutaja oli erehtynyt henkilöstä.
Mitä tästä sitten voi oppia? Toivottavasti jotain.
