Vaikka pidänkin arjestani, on siinä se puoli, että samanlaisena toistuvat päivät puuroutuvat helposti ja arjesta tulee harmaata. Myös kesän päivät kuluivat lähes identtisinä; monikaan päivä ei eroa edukseen, tai edes erotu. Lopulta Miehen kanssa kyllästyimme ja päätimme tehdä jotain. Meni tosin jokunen päivä ennenkuin päätimme, mitä tekisimme. Pohdimme viikonloppumatkaa, mutta turistina oleminen kävisi liikaa raskauden turvottamille jaloilleni ja kipeälle selälleni. Lopulta keksimme sopivan ratkaisun: lähdimme viikonlopun kestävälle avioliittoleirille.
Meidän avioliittomme on onnellinen, mutta ajattelimme, että leiriltä voisi saada hyviä työkaluja tulevaa varten. Elämämmehän on muuttumassa tavalla, jota emme voi täysin ennakoida. Vaikka avioliittomme onkin vakaalla pohjalla, voi vanhemmiksi tulo aiheuttaa kriisinkin. Tällä me perustelimme leirille lähtömme. Paljon vaikutti myös se, että leiri pidettiin kauniissa paikassa täyshoidolla. Oli ihanaa vapaina hetkinä käyskennellä luonnossa ja saunoa. Oli suorastaan luksusta mennä syömään valmista ruokaa, eikä tarvinnut siivota keittiötä jälkeenpäin.
Jossain vaiheessa meillä oli hieman syyllinen olo. Leirillä on pareja, joilla oli oikeita ongelmia, joihin he hakivat ratkaisuja. Me olimme lähinnä vain lomailemassa. Mutta en voi kieltää, ettemmekö olisi mekin saaneet luennoista ja harjoituksista jotain rakentavaa. Leirin vetäjät olivat asiansa tuntevia ja kokeneita, joten heidän näkemyksiään kuunteli mielellään.
En käy tässä nyt koko ohjelmaa läpi, mutta esittelen kolme itselleni tärkeää huomiota:
1. Jokainen avioliitto on omanlaisensa. Mikä toimii teillä, on oikea ratkaisu juuri teille.
Tämä on mielestäni tärkeää muistaa, vaikka aika itsestään selvältä kuullostaakin. Kuitenkin jostain syystä tulee helposti oletettua, että hyvä ja onnellinen avioliitto on tietynlainen. Perinteinen avioliitto malli, jossa mies perheenpäänä elättää perheen ja nainen hoitaa kodin ja lapset, voi olla jollekulle parille se toimivin ratkaisu, vaikka nykyaikana korostetaankin sukupuolen välistä tasa-arvoa. Jokaisella parilla pitäisi olla oikeus valita itselleen parhain avioliittomalli. Minun ja mieheni osalta paras malli perustuu tasa-arvoon: molemmat hoitavat parhaansa mukaan kaikkia rooleja elättäjästä kodinhoitajaan, yksilölliset mieltymykset ja taipumukset toki huomioiden.
2. Jokaisella on oma tapansa riidellä.
Tämäkin on oikeastaan itsestäänselvyys, joka olisi hyvä muistaa. Joku haluaa voittaa riidan, joku puolestaan pyrkii aina kompromissiin ja onpa niitäkin, jotka haluavat välttää tilanteen kokonaan ja sulkeutuvat tai alistuvat. Kun tuntee oman ja puolisonsa tavan reagoida ja käyttäytyä riidan aikana, voi tilanne olla paremmin hallinnassa. Tai ainakin voi yrittää jo etukäteen miettiä ratkaisuja, joiden avulla riita aiheuttaa mahdollisimman vähän vahinkoa suhteelle. Minä olen kompromissiin pyrkivä, Mies puolestaan haluaa vältellä riitaa. Tämä selittää osaltaan sen, miksi meillä riidellään vain harvoin, ja silloin harvoinkin riita on lyhyt ja nopeasti selvitetty.
3. Menneessä ei kannata elää, vaikka se mukana kulkeekin.
Voisin viitata tällä siihen, että kun riita on kerran selvitetty, sitä ei riidellä enää uudestaan. Se on toki oikeasti järkevää, mutta ajattelin menneisyyden vaikutusta laajemminkin. Meihin jokaiseen vaikuttaa se, millaisista lähtökohdista tulemme: millaiset vanhemmat meillä on ja miten meidät on kasvatettu ja niin edelleen. Aika muuttaa meitä väistämättä: kasvamme ulos tietyistä rooleista ja kasvamme sisään toisiin. Joidenkin roolien on pakko kehittyä uudenlaiseen muotoon. Aikuisen ihmisen tulisi kantaa aikuisen ihmisen rooli. Esimerkiksi minä olen nykyisin ensin vaimo ja vasta sitten tytär. En koskaan lakkaa olemasta vanhempieni tytär, mutta heidän roolinsa elämässäni on muuttunut. He eivät sanele kotini sääntöjä, eivätkä elätä minua. He valmistivat minut aikuisuuteen ja nyt he ovat osa elämääni toisella tavalla. Koskaan he eivät ole olleet osa avioliittoani, koska siihen kuuluu vain kaksi ihmistä: minä ja mieheni. Onneksi Mieskään ei ole joutunut taiteilemaan miehen ja pojan roolien välissä (saimme kuulla melkoisia esimerkkejä leirillä, mutta en koe, että minulla olisi oikeutta kertoa toisten ihmisten asioista).
Leiriltä sai toki paljon muutakin evästystä, mutta niistä saisi jo kokonaisen kirjan. Ja sellainen on tehtykin. Suosittelen kyllä avioliittoleiriä, mutta ei kannata olettaa sen olevan ihmelääke täysin solmussa olevaan liittoon. Sen sijaan leirille kannattaa lähteä, kun on vielä olemassa asiallinen puheyhteys ja vilpitön halu hoitaa liittoa. Vakavampiin ongelmiin tarvitaan yksilöllisempää ohjausta, jota leirillä ei ole mahdollista antaa.
